Näytetään tekstit, joissa on tunniste #työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste #työ. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

ÄLÄ LEUHKI, SANOI OPE, KUN 10 ANTOI

Menestyksestä saa riemuita ja panostamisesta kuuluu saada kannustusta. Epäilen valitettavasti, että ei tämä rakas kotimaamme nouse uuteen kukoistukseensa, jos koululainenkaan ei saa iloita hyvästä numerosta.

Suomessa hoetaan, kuinka suomalaisten yritysten ja toimialojen pitää olla entistä kilpailukykyisempiä. Näin siksi, että pärjätään kansainvälisillä markkinoilla. Samaa vaaditaan tutkijoilta, taiteilijoilta, urheilijoilta...KIKY, KIKY, KIKY! 

Kilpailu on normaali tilanne. Kilpailukykyä ei ole kuitenkaan ilman kykyä. Kyvyt taas ovat lähtökohtaisesti yksilön taitoja, lahjoja ja kovaa työtä. Niitä pitäisi osata arvostaa ja jaksaa kannustaa. Sanat ja teot eivät nykypäivänä tunnu kuitenkaan kohtaavan monessakaan. Seuraava lyhyt episodi osuu koululaitokseen.

Äitinä koin hämmentävän hetken, kun 7. luokkalainen poikani kertoi toukokuun lopulla, mitä on saamassa numeroksi todistukseen fysiikasta. Itse numero ei ollut hämmentävä, vaan tarina, jonka poikani kertoi kohtaamisesta opettajansa kanssa. 

Nykykoululaiset saavat tietää todistukseensa tulevan numeron jo etukäteen ja siitä on mahdollista keskustella opettajan kanssa. Poikani oli mennyt vuorollaan tähän tapaamiseen ja opettaja oli kertonut numeron: KYMPPI. 
Mitä tekee poikani, erittäin kilpailullinen nuorimies, joka taaperoikäisestä on kilvoitellut ihan kaikesta? Hän koukistaa itseään, vie kädet vartaloidensa sivuille ja vetää kyynärpäitä yhtäaikaa taaksepäin ja hihkaisee ”YES”!
Voittajan aito fiilis ja tunteen ilmaisua elein ja sanoin. (Ja itse taisin tuuletella kotona vähän samalla lailla, kun poika kertoi tuon numeron minulle!) Mutta mitä kommentoikaan opettaja tilanteessa! Hän totesi, ettei pidä ylpistyä ja oli muitakin oppilaita, jotka saivat kympin, eivätkä he olleet tuollalailla tuulettaneet. Sitten hän halusi keskustella poikani aiemmasta tuntikäyttäytymisestä muutaman muun pojan kanssa. 


Kysyin muuten myös pojaltani, tietääkö hän ketä nuo muut 10-oppilaat olivat. Kyllä vain, hyviä ja menestyviä tyttöoppilaita. Melkein arvasin. Stereotypiat johdattivat. Harmitti - ja kävi sääliksi sekä niitä tyttöjä että poikaani. 

Mutta siis - ei kehua tai hyväksyvää kannustusta hienosta suorituksesta ja panostuksesta kouluaineeseen, jota on myös teoriatasolla pitänyt lukea. Tämä jos mikä on ollut lukihäiriöiselle pojalle ponnistelua vaativaa, sillä kokeisiin on todella yritetty lukea moninaisin tekniikoin. Onneksi aihe on kiinnostanut häntä! Ja tästä työstä siis palkkioksi oli nyt tulossa todistukseen 10, jonka opettaja mielestäni nonsaleerasi täysin. (Kyllä, tämä on äidin puolueellinen mielipide).

Kuva löytyy Pinterestistäni.
Yrittäjänä ja kehityshakuisena ihmisenä tämä tapahtuma kuitenkin syö mieltäni. Paljon! 

On hienoa haluta olla paras ja tahtoa menestyä & voittaa, oli kyse sitten kamppailusta oman itsensä ylittämisessä tai muiden päihittämisessä. Eikä Suomi kyllä tällaisella mallilla nouse, että kiva juu ollaan ihan hyviä, muttei nyt viitsitä kehuskella, ettei ylpistytä. 

Sanonpahan vain, että vanhan sananlaskun "Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa" saa minun puolestani vetää vessanpöntöstä jo pikku hiljaa alas"!

lauantai 23. toukokuuta 2015

AHKERUUS ON ILOMME, TUBLABUUKATTU KALENTERI EI

Osuipa silmiini Kauppalehti.fi:ssä juttu "Täyteen ahdettu kalenteri ei ole tehokkuuden mittari". Mikään uusi totuushan tämä ei ole, mutta hyvä, että aihe nousee esiin aika ajoin.

Täyteen ahdettu kalenteri ei ole ylpeyden aihe, eikä tehokkuuden mittari. Näin sanoo ”hyvinvoinnin suurlähettilääksikin” nimitetty Matti Heikkilä Kauppalehden jutussa.

No ei toden totta olekaan. Päin vastoin, sanon minä. Muistan hyvin palkkatyöläisenä, miten kalenteri täyttyi kokouksista ja palaverivarauksista maanantaiaamusta perjantai-iltapäivään. Siellä täällä oli harvoja "vapaa-aikoja", jolloin olisi voinut yrittää tehdä töitä. Nimenomaan! Niitä rutiini- ja esimiestöitä, jotka omaan työtehtävään ja -rooliin kuului, mutta joita sitten pakerrettiin iltasella tai aikaisin aamulla aikoina, joita ei merkitty kalenteriin. Ihan huippua ehkä oli se, että  oma lounashetkikin piti alkaa merkitä kalenteriin erikseen, jotta sai pienen hetken itselleen ja syömiseen. Parasta tietysti, että työpaikkani oli ravintolapalveluita tarjoava yritys :D

Nykyisessä elämässäni yrittäjänä kalenteri täytyy sen mukaisesti, kuinka ahkera olen myymään osaamistani ja sitä myöten täyttämään kalenteriani erilaisilla projekteilla ja asiakascaseillä. Käytössäni on perinteinen, "vanhanajan" kalenterikirja, johon omin pikku kätösin merkitsen erilaiset menot. Iso ero entiseen on, että tässä kalenterissa päivät eivät täyty merkinnöillä "mitä tänään pitää tehdä". Pystyn treenaamaan ja ylläpitämään muistiani ja työnkuvaani ulkomuistista. Projektien tai sovittujen työluovutusten deadlinet toki kalenteriin merkitsen.

Kauppalehden jutussa haastateltu Heikkilä toteaa: ”Ihmisellä, jonka kalenteri on täyteen ahdettu palavereita, ei ole syytä ylpeyteen”. Hänen mukaansa tällainen kalenteri kertoo pikemminkin tehottomuudesta ja arjen hallinnan vaikeuksista, ei tehokkuudesta.

Aina syy ei kyllä ole kalenterin omistajassa. Työyhteisöissä aika moni muukin pääsee tekemään varauksia ko. henkilön päivän tunneista. Hallitse siinä sitten omaa arkeasi. Eikä tehokkuus pääse oikeuksiinsa, kun edellisestä kalenterivarauksesta (=kokouksesta) vapauduttuaan juoksee jo seuraavaan. Jossain välissä on pakko alkaa tehdä "haamumerkintöjä" omaan kalenteriin, että on edes jokin ote omaan päivän kulkuun.

Bongailin Pinterestistä monia hienoja kuvia, jotka viittaavaat aikaan tai kelloon. Oheinen kuvastaa eleettömästi nykymaailman menoa: pyörä pyörii, yritä pysyä mukana, ajankulku ei odota.

Mitä itse tuumit? Ahdistaako täysi kalenteri, vai osaatko hallita ajankäyttöäsi. Vinkkejä otetaan vastaan.

Lue vielä viittaamani juttu Kauppalehden verkkosivuilta.