Kun näemme toisen ihmisen kasvot, aivoissamme alkaa valtava myllerrys. Aivot käsittelevät kaikkea sitä tietoa, jonka silmät meille tarjoavat. Siksi ei ole yhdentekevää, millaista naamaa vastaantuleville näyttää.
Olin muutama viikonloppu takaperin tyttäreni jalkapallojoukkueen peliä vetämässä. Aikainen lauantaiaamu, kylmä kuplahalli, tytöt iältään 6-7 -vuotiaita ja aiemmissa peleissä menestystä oli tullut vajavaisesti. Kokemusta kuitenkin syksyn aikana on kerrytetty rutkasti. Päällimmäisenä mielessäni oli, millä saisin tsempattua tyttöihin luottoa itseensä ja toisiinsa, jotta peleistä jäisi iloinen mieli. Ryhdistin asentoni, hymyilin tytöille koko naamallani ja sain välitettyä ilmeisesti myös puheessani positiivista sykettä, sillä toisen pelin voitimme 3-0. Mikä riemuvoitto – monessakin suhteessa!
Kuva löytyy Pinterestistäni |
Spontaanin hymyn vastakohta on tarkoituksellinen sosiaalinen hymy. Aina ei ole helppo erottaa, milloin hymy nousee sisäisestä ilosta, milloin se on jonkinlaista hymytyötä. Vaikka joskus on vaikea pukea sanoiksi, millainen hymy toisen ihmisen kasvoilla välkkyy, meillä näyttää olevan kyky aistia aito asia, kun sellaisen näemme.
Toisaalta, hymy kuin hymy, jos se herättää toisessa hyvän mielen ja positiivisuutta. Sitten on vielä niitä, joiden kasvot loistavat luonnostaan. Sinä?