Nuo lehtisilmut herättivät minut myös tajuamaan, miten ihanalta tuntui kävellä töihin. Raitista ilmaa, lihaksistolle töitä ja mielen rentoutushetki, koska ei ollut mikään kiire. Ei kiire itse työpisteelle, mutta ei myöskään mihinkään julkiseen liikennevälineeseen.
Tämä huomio oli ehkä se varsinainen välähdys, joka innosti kirjoittamaan tämänkertaisen ajatelmani. Mietin vuosien takaisia aamuisia ja iltaisia työmatkojani. Ainainen kiire ja huoli, että bussi menee nenän edestä tai että on liikenneruuhkaa ja myöhästyn. Tai ettei löydy parkkipaikkaa autolle.
 |
| Kevään merkkejä työmatkalla. |
Niin ne ajat muuttuvat. Tänä aamuna talven jäljiltä narskuvaa hiekoituskivisoundia kenkien alla kuunnellessani koin käsittämättömän onnentunteen. Minulla ei ollut kiire ja nautin työmatkakävelystä. Siis oikeasti! Kun kävely ei ollutkaan pakkorako ja ainoa mahdollisuus, se tuntui jotenkin vapauttavalta. Tein sitä ihan vapaasta tahdostani ja tietoisena valintana.
Olen ilokseni onnistunut järjestämään kodin ulkopuolisen työpisteeni vajaan kahden kilometrin päähän kotoa. Kävelyreitti on rauhallinen, matka pituudeltaan erinomainen ja perille pääsee kävelyteitä pitkin.Hehkuttelut sinänsä sikseen. Kirjoitin tämän bloggauksen siksi, että toivon sinun lukijana ajattelevan jotain sellaista asiaa, joka herättäisi ehkä vastaavia ajatuksia. Asia, joka aiemmin on ollut pakkopullaa ja välttämätön paha, mutta josta onkin tullut kiitollisuuden aihe.
Miten on? Löytyykö? Jaatko sen kanssani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti